Metsän salaisuus


 

Luku yksi


 

Lila istui ullakon lattialla ja selasi sarjakuva -albumia, jonka oli ullakolta löytänyt. Sarjakuvat olivat jo vanhoja, osa oli kellastunut. Lehdet olivat supersankari -lehtiä. Lila puuskahti. Lehdet olivat jääneet ullakolle tiesmilloin talon entisiltä asiakkailta. Lilaa harmitti, ettei ullakolta löytynyt mitään kiinnostavaa, kuten muotilehtiä. Kaikki

kiinnosti vain ja ainoastaan Marcoa, Lilan veljeä. Marco nosti päänsä pölyisestä laatikosta. ”Täällä on nukkeja, Lila”, veli sanoi. Lila muljautti silmiään. Oli juuri Marcon tapaista, että hän pilkkasi siskoaan siitä, että hän oli pienenä leikkinyt nukeilla. ”Itse leiket vieläkin pikkuautoilla,” Lila sinkautti takaisin. Marco punastui. Puna oli heikkoa ullakon pölyisessä ilmassa. Lila avasi ikkunan, ja lämmin kesäilma virtasi huoneeseen. Pari lintuakin eksyi huoneeseen, mutta Lila ajoi siivekkäät ikkunasta ulos. ”Ullakoita on kiva tutkia,” Lila hihitti ja katsoi seinälle nostetusta peilistä kuvaansa. Hänellä oli suuri, todella vanha hattu päässään. Hän näytti naurettavalta. ”Hei, mitä roolivaatteita sä löysit!? Kerranki susta, sisko, on hyötyä,” Marco hölkkäsi arkulle. Lila nosti haurasta kangasta olevan mekon käsilleen ja tutkaili sitä. ”Nää on tosi vanhoja. Eikä mitää rooliasuja!” Lila kivahti. Häntä ärsytti, ettei veli voinut erottaa todellisuutta saduista. Kai se menee aijan myötä ohi, Lila ajatteli, vaikka tiesikin että ongelma oli pysyvää. Marco oli kaatunut pahasti pyörällä pari talvea taaksepäin, ja saanut aivovamman. Siksi Marco oli henkisesti noin viisi, eikä kolmetoista, kuten hänen pitäisi. Lila ja Marco näyttivät erillaisilta. Tai, niin erillaisilta kun kaksoset voivat näyttää. Lilalla oli pitkä tumma tukka, Marcolla lyhyt. Sisarusten silmät olivat suklaanruskeat, ja katse syvä. Mutta yhtälöisyyksiä ei löytynyt enempää, sillä Lila oli ruskettunut oltuaan paljon auringossa, kun taas Marco, oli vaalea, sillä poika oli useimmat päivät erillaisisa teripioissa, joita Lila inhosi. Paikka haisi aina vahvasti sairaalalle, vaikka terapiat toteutettiinkin erääb terapeutin, Minna Kangasojan, kotona. ”Mä meen leikkii,” Marco yritti hymyillä. Todellisuudessa Marcoa väsytti. Oli aika ottaa päiväunet. ”Mä taijan jäädä tänne,” Lila mietti. Mutta sitten äiti tuli hakemaan Lilaa ja Marcoa. ”Lila, sinun täytyy tulla välillä uloskin. Olet ihan pölyssä!” Äiti tuumasi. Lila huokaisi ja laskeutui kitisevät portaat laajaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät vanhat valokuvat. ”Äitii..Millo me otetaa noi pois?” Lila kysyi. Äiti nosti sormen huulilleen. ”Marco nukkuu,” äiti sanoi hiljaa. Lila nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen takaisin pölyiselle ullakolle. ”Ja sinä menet lypsäämään,” äiti naurahti ja tuuppasi Lilaa leikkisästi. Lila lähti navetalle.


 

Navetan ovi natisi, kun Lila avasi sen. Miksi juuri minä jouduin asumaan maalle? Eikö olisi ollut helpompaa, että oisin jäänyt kaupunkiin? Miksi äiti halusi maalle? Eihän täällä ole edes fiksuja tyttöjä. Kaikki höpöttävät maalaisnäyttelyistä, ja Elviksestä,mietti Lila ankarasti lypsäessään Helunaa, kilttiä lehmää. Lila nyrpisti nenää, kun maitoa pärskähti hänen uusille farkuilleen. ”Voi ei, mitä minä laitan nyt kouluun?” Lila kauhistui nähdessään, ettei maito lähtenytkään pois. Farkut piti pestä. Ja kuivumiseen menisi ikuisuus. Lila lypsäsi muut lehmät, ja lähti painavaa maitosankkoa kanten kotiin, omaan huoneeseen. Sangon hän jätti keittiöön. Jos kissat kävisivät siellä, niin kävisivät. Eihän ainakaan tuota maitoa joisi. Olohuoneessa hän kohtasi yllätyksen. Sohvalla istui nuori tyttö, kolmentoista, Lila arveli. Tytön vaaleat hiukset olivat letietty, ja yllään tytöllä oli harmaat shortsit ja valkoinen toppi. Hyvin hoidetut varpaat olivat paljaat, ja kynnet olivat lakattu hempeän vaaleanpunaisiksi. ”Lila, tulithan sinä vihdoin,” äiti aloitti ja käski Lilan istumaan. Lila istui epäröiden säkkituoliin. ”Tässä on Sagma Higen, hän asuu tässä aivan lähellä. Sagma eksyi ratsaestaessaan metsässä, ja näki minut. Sitten tyttö tuli luokseni, Äiti kertoi Lilalle. Lähellä, tarkoitti samaa, kun 10 kilometrin päässä. Sagma kuulosti mukavalta tytöltä. Tyttö hymyili ujosti Lilalle. ”Lila, käy vaihtamassa vaatteet, niin voitte käydä ostamassa jätskit kioskilta,” äiti sanoi viitaten kioskiin, joka oli pitkällä, kymmenen kilometrin päässä Lilan kotoa. Lila juoksi huoneeseensa ja vaihtoi pikaisesti likaiset farkut uusiin trikoo capreihin ja toppiin, jonka oli saanut mummiltaan muuttolahjana. Jalkaansa Lila veti uudet ratsastussaappaat. Tummat hiukset saivat olla vapaina olkapäillä.


 

Lila satuloi hevosensa Tuulihaukan, ja nousi kyytiin. Hän katsoi inhoten Sagman ponia, Tullea, joka oli lihonut. Sagma huomasi katseen. ”Puuh, mä tiiän. Sen siitä saa kun isä omistaa ratsastuskoulun. Kaikki syöttää Tullea, vaikka minä olen sen monta kertaa kieltänyt. Mutta ei ne lapset usko, niitten mielestä Tulle on aivan ihana, ja niinse onkin,” Sagma sanoi ja taputti poniaan. Lila huomasi vasta nyt, että Sagma oli aivan liian iso ratsastaakseen Tullella, joka oli shetlannin poni. ”Tulle on sulle liian pieni.” Lila sanoi varmalla äänen sävyllä. ”Tiedän. Minä käyn hakemassa tallilta hevosen, ja vien Tulle -ponin sinne, ” Sagma lähti laukkaamaan, Lila tuli käyntiä perässä. Heidän edessään kohosi suuri punainen rakkenus, Talli. Tallin vieressä oli pienempi keltainen talo, jonne moni lapsi katosi. Nuoria he olivat. Alle kouluikäisiä. ”Siskoja ja veliä,” Sagma sanoi taluttaessaan suurta hevosta Lilan ja Tuulihaukan luokse. ”Tässä on Tacha, se on isän paras tuntihevonen. Kiltti, minä lainaan sitä.” Sagma sanoi. Tytöt lähivät ravaamaan vieritysten soratiellä. Hevosten kaviot kopsuivat soralla, Tuulihaukka kulki tasaista tahtia, ja Lila pystyi hellentämään otettaan suitsista. Pian Tuulihaukka kovensi vahtinsa laukkaan, ja Lila pystyi tuntea sen innostuksen. Tuuli iski vasten Lilan kasvoja, ja hän näki, että myös Tuulihaukka piti kovasta vauhdista. Ja myös Sagma ja Tacha nauttivat myös, joten Lila ei raskinut pysäyttää hevostaan, sillä sitten myös Sagma olisi pysähtynyt, eikä kenelläkään olisi ollut enään hauskaa. Paitsi jos hevoset olisiva pillastuneet, ja Lila ja Sagma pudonneet selästä, naapurin pojilla olisi ollut hauskaa.


 


 


 


 


 

Luku kaksi


 

Minä en voinut mitenkään tietää, että Tacha oli tiinenä. Et kertonut minulle!” Sagma laskeutui Tachan satulasta isänsä, herra Higenin, eteen. ”Ajattellin, että se olisi yllätys. Tachan varsasta tulisi sinun hevosesi, ja siksi en kertonut. Olisit kysynyt edes lupaam” isä sanoi. Sagma näytti nolostuvan, mutta silmisssä paistoi innostus. ”Oma varsa! Ihanaa!” Sagma halasi isäänsä, mutta irrottautui nopeasti. Punastus palasi jälleen. ”Anteeksi..kysyin vahingossa sedältä,” tyttö tunnusti. Isä nauroi. ”Hei, ei se ole naurun asia!” Sagma tulistui. Lila hyppäsi alas satulasta. ”Voisiko Sagma tulla meille? Jos hän ottaa jonkun toisen hevosen? Minä asun ihan lähellä,” Lila kysyi Sagman isältä. Isä näytti epäröivän, joten Sagmakin alkoi auttaa Lilaa. ”Niin, Lila on todella kiva. Ja Tuulihaukka on ihana,” Sagma halasi Tuulihaukkaa, joka hirnahti pehmeästi Sagmalle. ”No, olkoon menneeksi sitten, Sagma. Ota Beesy,” isä myöntyi. Sagma kiljahti iloisesti. ”Mutta muista tulla viideltä kotiin, silloin on ruoka!” Isä huusi Sagmalle tytön mennessä jo tiellä Beesyllä. Lila ratsasti Sagman kiinni. ”Mennäänkö läheiselle polulle ratsastamaan?” Sagma ehdotti. Lila nyökkäsi, Sagma kyllä tunsi kotikylän metsät paremminkuin Lila, joten Lila olisi turvassa!


 

Polku vietti syvälle synkkään metsään, jossa kylmyys otti vallan Lilasta ja Sagmasta. ”Pian tulee lämpimämpää,” Sagma sanoi. ”Ratsasta kovempaa, silloin sinäkin lämpenet,” tyttö neuvoi. Lila totteli. Pian tyttö oli lämmennyt, ja hän hidasti tahtia. ”Pruut, Tuulihaukka, pruut,” Lila hidasti hevosensa vauhtia. Tuulihaukka pysähtyi. ”Mitä nyt?” Sagma kääntyi ja ratsasti Lilan luokse. ”Tämä metsä ei kyllä tunnu kovinkaan lämpimältä,” Lila kuiskasi. Pieni tuulenvire nosti ihon kananlihalle. Sagma nauroi. ”Ethän sinä pelkää, Lila?” Tyttö kysyi. ”En, minä vain..”Lila vaikeni yhtäkkiä. Metsästä kantautui ulvontaa. ”Ei täällä ole susia, ne on koiria,” Sagma yritti kuulostaa rohkealta, mutta ei pystynyt. Joku pelotti tyttöä. ”Sinä tullet nämä metsät. Mitä ne on?” Lila kysyi ääni pelosta käheänä. ”Susia,” Sagma sanoi, kun pari sutta ilmestyi lehvistöstä. ”Menkää!” Kimakka tytön ääni huusi tyttöjen takaa. Susien murina lakkasi, ja tilalle tuli vinkuminen. Sangama ja Lila katsoivat taakseen. Hento, keijukaisen näköinen tyttö lepytteli susia. Tytöllä oli täydellinen vaalea iho, kullankeltaiset kiharat hiukset, ja vaalean sininen ohut hellemekko. Tuuli puhalsi lehvistön läpi kohti salaperäistä tyttöä. Mekon vinot helmat liehuivat tuulessa. ”Hei, kuka sinä olet?” Sagma laskeutui satulasta ja käveli tytön luokse. Sudet olivat jo lähteneet. Sagma kosketti tyttöä, ja tyttö värähti. Sagma astui askeleen taaksepäin. ”Sanoin, että menkää!” Tyttö kiljahti. Sudet ulvahtivat kukkulalla, mutta salaperäinen tyttö vaijensi ne jollain vieraalla kielellä. ”Mutta et vastannut kysymykseeni!” Sagmaa pelotti, sen näki hänen tavastaan puhua. ”En vastaakkaan. Tunkeuduit luvatta alueelleni,” tyttö osoitti puroa. ”Tuosta alkaa minun alue, kotini. Sinne ei ole ihmisillä lupaa tulla,” tyttö sanoi ja tuuppasi Sagman puroon. ”Mutta purossa te saatte kyllä olla!” Tyttö nauroi ilkeästi, ja juoksi pois hiekan rahistessa tytön jalkojen alla. ”Mennään!” Sagma huusi pelästyneenä. Pian Sagman paniikki tarttui myös Beesyyn, joka tempoi villisti Sagman noustessa, Kun Sagma oli turvallisesti satulassa, Tuulihaukka ja Beesy laukkasivat lujaa takaisin maantielle Lila ja Sagma satuloissa pomppien.


 

Hevoset olivat hikisiä juostuaan koko matkan metsästä Lilan kotiin, ja tytöt antoivat heille raikasta vettä. Beesy pääsi tyhjään karsinaan tallissa. Karsinassa oli ennen ollut pieni karitsa, mutta se oli myyty. Lilan isä, herra Lumme, oli päättänyt pitää karsinan tyhjänä yllätysvieraita varten, ja Beesy todellakin oli yllätysvieras.